Vierasblogi: Ammatillisen koulutuksen reformi – mitä uutta?
23.02.2017
Lisää yhteistyötä työelämän kanssa, tarkempi yksilöllinen suunnittelu, enemmän potkua työllistymisen tukemiseen. Siinä ammatillisen toisen asteen koulutuksen uudistusprosessin – reformin – keskeiset iskulauseet. Oppilaitosten tehtävänä on yhteistyökumppaniensa kanssa miettiä sellainen pedagoginen kokonaisuus, jolla huutoon vastataan. Ja rahaa on reilusti vähemmän kuin takavuosina.
Uhkakuvista huolimatta reformin hyvä puoli on se, että se pakottaa ammatillisen koulutuksen uudistumaan entistä tavoitteellisemmaksi. Uudessa laissa raha ei tule pelkästään opiskelijanuppien laskemisesta, vaan myös suoritteista. Lakiluonnoksessa perusrahoituksen kattaa puolet valtionosuudesta. Sen päälle kertyy suoritettujen tutkintojen osien perusteella 35% ja työllistymisluvun perusteella 15% kokonaissummasta.
Monessa mielessä suoritteet ovat oikeudenmukainen tapa ohjata ja kannustaa ammatillista koulutusta. Kuitenkin suoriterahoitus yhdistettynä alenevaan kokonaisrahoitukseen voi tuoda mukanaan ongelmiakin. Yksi mahdollinen ongelma on erityistä tukea tarvitsevien tai muuten vain hitaasti oppivien rakenteellinen syrjiminen. Tämä joukko ei tuota suoritteita sitä vauhtia kuin huippuosaajat.
Opintojen suorittaminen ja työllistyminen kietoutuvat työvaltaisessa koulutuksessa yhteen. Välittömästi opintojensa jälkeen työllistyvistä ammatillisista erityisopiskelijoista iso osa työllistyy samaan paikkaan, jossa on ollut työssäoppimassa. Onnistuvan työvaltaisen opiskelun ja työllistymisen eväät ovat aika samanlaiset. Eivätkä ne ole vuosien saatossa muuttuneet. Reformissa ne on säilytettävä – tai löydettävä uudelleen.
Työllistymisen ratkaisee useimmiten kolme toisiinsa limittyvää asiaa. Ne ovat sopiva osaaminen ja asenne, tekijän mittaisiksi räätälöidyt työtehtävät sekä riittävä tuki työllistyjälle ja työyhteisölle. Reformi lisää työpaikalla tapahtuvaa oppimista. Erityistä tukea tarvitsevien kannalta tämä on hyvä asia. Osaaminen näytetään oikeissa tehtävissä. Haaste on siinä, kuinka turvataan kolmen työllistymisen ehdon toteutuminen.
Entistä yksilöllisempien opinto- ja työllistymispolkujen suunnittelu edellyttää opiskelijoiden vahvuuksien ja osaamisen herkkää tunnistamista. Onnistumisen pedagogiikka luo myös oikeaa asennetta työpaikalla toimimiseen. Opettaminen lähenee valmentamista ja opiskelijan kanssa tulisi valita oikeita sisältöjä ja keinoja oikeaan aikaan. Ammatillisessa erityisopetuksessa tämä edellyttää opettajien ja esimerkiksi työhönvalmentajien saumatonta yhteistyötä.
Alkanut talouden hento kasvu luo toivottavasti positiivista virettä työpaikoille. Monista erityisopiskelijoista tulee valmistumisensa jälkeen yhdessä yössä osatyökykyisiä työnhakijoita. Työn analyysiin ja työtehtävien räätälöintiin on monta hyvää menetelmää Melbasta Ratko-malliin. Kyse on opiskelijan osaamisen sovittamisesta työpaikan tarpeisiin. Usein työhönvalmentajan osaaminen on ratkaiseva opiskelun aikana tai sen jälkeen käytettynä.
Ehkä kriittisin asia on työllistyjän ja työyhteisön riittävän tuen takaaminen. Erilainen oppija tarvitsee itsensä kokoisen ammatin ohella itsensä kokoisen tukipaketin. Tässä tarvitaan yhteistyötä oppilaitoksen, te-hallinnon, järjestöjen ja vaikka minkä kanssa, tapauksesta riippuen. Yksilöllinen polku jatkuu vielä työelämässäkin.
Jos reformi pitää minkä lupaa, niin yhteistyö työelämän, maakunnan oppilaitosten ja palveluntuottajin kesken tiivistyy. Erityistä tukea tarvitsevan kannalta tämä on hyvä. Jos koulutuksen järjestäjät osaavat ottaa mahdollisuudesta vaarin, niin työllistymisen tukeminen tulee yhä enemmän arjeksi koulutyössä. Ja lopuksi: jos opetusministeriö osaa laatia lain ja rahoituksen sellaiseksi, että oppilaitosten kannattaa tukea myös hitaammin eteneviä, mennään oikein hyvään suuntaan. Ei se ihan uusi suunta ole, mutta mahdollisuus tehdä asioita paremmin.
Petteri Ora
kehitysjohtaja
Kiipulasäätiö