Siirry pääsisältöön

Vierasblogi: Urheilussa menestyminen tukee myös työuraa

07.03.2018

Jaana Argillander.Jaana Argillander on voittanut useita paralympialaismitalleja sekä yleisurheilusta Soulista että talvilajeista Salt Lake Cityssä. Tässä blogissa hän pohtii, miten urheilu tukee vammaisen henkilön polkua työelämään. Argillander toimii Näkövammaisten liiton yrittäjyysasiantuntija.

Urheileminen ja siinä menestyminen on ollut monin tavoin hyvin palkitsevaa minulle. Tavoitteellinen, määrätietoinen harjoittelu ja päämäärän saavuttaminen on antanut boostia itseluottamukselle ja pystyvyyden tunteelle puhumattakaan hyvästä kunnosta. Kokemukset ovat innostaneet ja rohkaisseet ottamaan vastaan haasteita muillakin elämänalueilla mm. ammattikorkeakouluopinnoissa heti urheilu-uran jälkeen.

Valmistuin vuonna 2007 kuntoutuksen ohjaajaksi Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Olen toiminut myös yhdistyksessä järjestämässä näkövammaisille liikuntamahdollisuuksia. Tästä on ollut hyötyä myös nykyisessä työssäni Näkövammaisten liitto ry:n yrittäjyysneuvojana, kun organisoimme yrittäjyystapahtumia.

Yhteiskunta voi tukea vammaisten henkilöiden urheiluharrastusta eri tavoin. Toimintaympäristön esteettömyyteen kannattaa satsata, liikkumisen apuvälineet pitää olla helposti hankittavissa ja lasten vanhemmille, päiväkotien sekä koulujen henkilöstölle tulisi jakaa tietoa vammaisten liikunta- ja urheilumahdollisuuksista. Heitä pitäisi rohkaista kokeilemaan kaikenlaista liikuntaa lasten ja nuorten kanssa. Valmentajat ja avustajat ovat myös suuressa roolissa, kun harjoitellaan ja kilpaillaan, jolloin resurssien kohdentaminen näihin on ensiarvoisen tärkeätä. Asenteet ovat usein myös iso este.

Tuntuu hienolta, kun Lontoon kesäparalympialaiset saavuttivat suuren yleisön ja saivat hienosti myös medianäkyvyyttä. Näkyvyys ja mukaan ottaminen sekä yhdessä tekeminen hälventävät ennakkoluuloja ylipäätään kaikkea valtavirrasta poikkeavaa kohtaan, näin myös vammaisten henkilöiden urheilussa.

Urheilu antaa valmiuksia työelämään

Toivon, että vammaisia nuoria kuka tahansa heitä lähellä oleva henkilö ohjaisi, innostaisi ja tukisi ylipäätään liikunnan pariin, mutta myös urheilu-uralle, jos nuorta vähänkin kiinnostaa. Kokemukseni mukaan jo hyvä fyysinen kunto kompensoi vammasta aiheutuvaa rasitusta ja stressiä, jota arjessa joutuu välillä kokemaan.

Hyväkuntoisena hektisen opiskelun ja työelämän paineitakin kestää paremmin. Urheilijana saa kokeilla rajojaan ja kokea paljon onnistumisen tunteita, jotka rohkaisevat haastamaan itseä muillakin elämän alueilla kuten työelämässä.

Urheilu antaa valmiuksia suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen työskentelyyn. Se kasvattaa myös määrätietoisuutta. Koin omalla urallani pari loukkaantumista, mutta kun tavoite oli kirkkaana mielessä, jaksoin paneutua kuntoutukseen ja keksimme valmentajani kanssa korvaavia harjoituksia, jolloin toipuminen sujui hyvin.

Tänä päivänä työelämässä vaaditaan itsenäistä, yrittäjämäistä työotetta ja sisäinen motivaatio antaa intoa työhön. Urheilijana nämä tekijät ovat tärkeimpiä edellytyksiä menestyä.

Paralympiamitalleja eri lajeista

Paralympialaisten kynnyksellä mieleeni nousee huikeat hetket omalta urheilu-uraltani. Aloitin kilpaurheilun 13-vuotiaana, jolloin pääsin uimaseuran treeneihin ja sain heti kosketuksen ensimmäisiin kansainvälisiin vammaisurheilukisoihinkin Tanskan PM-kilpailuissa.

Myös yleisurheilu tuli innostavan liikunnanopettajan kannustuksen myötä mukaan kuvioihini jääden ykköslajikseni kymmeneksi vuodeksi. Kilpailin pikajuoksussa, pituushypyssä ja mukaan tuli myös kenttälajeja. Yleisurheilu-urani huipentui 5-otteluun, kun voitin lajissa pronssia Soulin paralympialaisissa vuonna 1988. Yleisurheilun ohessa pelasin myös maalipalloa maajoukkueessa. Voitimme EM-mitalit vuosina 1983 ja 1985.

Sitten tulikin paussia kilpailemiseen, kun hieroja-kuntohoitaja-opintojen jälkeen työ ammatinharjoittajana alkoi viedä enemmän aikaa, samoin kahden tyttären syntymä. Ammatinvalinta hierojaksi tuntui hyvin luonnolliselta, sillä urheilijana minua kiinnosti kehon toiminta ja sen huoltaminen.

Toisaalta urheilukavereissa oli paljon hierojia, jotka menestyivät hyvin yrittäjinä ja olivat siten hyviä esimerkkejä, että ammatissa työllistyy. Työ yrittäjänä alkoikin rullata hyvin ja asiakkaita riitti.

Muutimme paikkakuntaa juuri lama-aikaan 1990-luvun puolivälissä, koska halusimme perheen kanssa muuttaa lähemmäksi sukulaisia. Työtä ammatinharjoittajana ei aluksi ollut kuin osa-aikaisesti. Näin ollen jäi aikaa, ja kaipasin jotakin tavoitteellista ja mielekästä tekemistä. Vaikka leikki-ikäisten lasten äitinäkin riitti puuhaa, halusin kuitenkin jotakin ikiomaa.

Hiihto vei mukanaan

Niinpä päätin kokeilla vielä kerran urheilua ja aloitin hiihtämisen. Kodin lähellä sijainneet hyvät maastot harjoitteluun, opashiihtäjän ja valmentajan löytyminen, taloudellinen tuki sekä perheen ja läheisten tuki avasivat loistavan mahdollisuuteni treenata huipulle asti. Harjoittelin lähes päivittäin kotimaastoissa, kesäleireillä hiihtoputkessa, rullasuksilla pitkin pyöräteitä ja meloen järvillä sekä talvella Lapin treenileireillä.

Monipuolinen harjoittelu motivoi ja innosti minua, vaikka treenaaminen olikin välillä raskasta perheen ja osa-aikayrittäjyyden rinnalla. Jaksaminen lopulta palkittiin paralympialaisissa Salt Lake Cityssä, jossa voitin näkövammaisten sarjassa kultamitalin 10 kilometrin hiihdossa sekä hopeaa ja pronssia 5 ja 15 kilometrin matkoilta. Oli hienoa päättää kilpaurheilu-ura huipulla.

Vammaisurheilijoiden arvostus parantunut

Ennakkoluuloihin olen törmännyt jonkin verran urheilu-urallani. Vammaisten urheilijoiden saavutuksia ei oikein noteerattu, etenkään urani alkuaikoina – ei pidetty oikeana urheiluna eikä arvostettu ja lehtijututkin olivat säälivärittyneitä.

Toisaalta arvostuksen puutteesta kärsii tänä päivänäkin moni urheilulaji. Ne eivät saa näkyvyyttä mediassa eivätkä sen vuoksi rahallista tukea. Vammaisten urheilijoiden tilanne on tänä päivänä paljon parempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten.

Huipulle tähtääville urheilijoille maksetaan leirejä, kilpailumatkoja, myönnetään valtion apurahoja ja media seuraa muun muassa alkavia Korean paralympialaisiakin. Harjoittelu huipulle vaatii lajista ja urheilijan ominaisuuksista riippumatta samoja asioita: kovaa työtä, motivaatiota, määrätietoisuutta, mutta myös tukijoukkoja ja hyviä harjoitteluolosuhteita.

Jaana Argillander
Yrittäjyysasiantuntija, Näkövammaisten liitto ry