Skitsofrenia ei hoidettuna estä työllistymistä
16.12.2015
Teksti ja kuva: Kati Savela
Alica Tiirakari piti oireitaan fyysisinä ja epäili aivokasvainta tai sydänvikaa. Skitsofrenia-diagnoosi järkytti. Vaikka elämä tuntui olevan ohi, kymmenen vuotta myöhemmin hän nauttii siitä ja näkee tulevaisuutensa valoisana. Lääkityksen ja muun tuen ansiosta hän on osatyökykyinen.
Helsinkiläisellä Tiirakarilla oli jo lapsena pelkotiloja, univaikeuksia ja syömisongelmia. Ulospäin hän näytteli pärjäävää. Tyttö ei puhunut ongelmistaan vanhemmille tai muille, mutta nukkumisvaikeuksia ei voinut salata. Nyt kolmikymppinen Tiirakari nukkui vielä 12-vuotiaana äitinsä vieressä, koska yksin ei kerta kaikkiaan uskaltanut. Vanhemmat veivät hänet lääkäriin, mutta asia jäi sikseen. Ongelman syitä ei alettu selvittää.
− Koulu meni hyvin. Olin suorittaja ja halusin olla muille mieliksi ja tehdä asiat sataprosenttisesti, Tiirakari kuvailee.
Lukiossa asiat alkoivat kasautua ja Tiirakarille alkoi tulla itsetuhoisia ajatuksia. Seurustelusuhteen päättyminen oli kenties yksi laukaiseva tekijä, jonka vuoksi nuori nainen meni psykoosiin ja vietiin sairaalaan. Hänet ohjattiin psykiatrian poliklinikalle selvittelemään asioita ja keskustelemaan jatkohoidosta, mutta aluksi hän kieltäytyi. Se ei tuntunut tarpeelliselta, ja ehkä pelottikin. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Terveydenhoitajan pienellä painostuksella lukiolainen meni vastaanotolle.
”Elämä oli nyt tässä”
Vanhemmat olivat aavistelleet, että kaikki ei ole kunnossa, mutta tilanteen vakavuus oli heillekin yllätys. Tiirakari luuli tarvitsevansa pari viikkoa hoitoa, mutta hoitojakso Lapinlahden sairaalassa venyi puoleen vuoteen. Sen jälkeen hän oli vielä kuntoutuksessa Auroran sairaalassa muutaman kuukauden.
− Koulu jäi kesken, sillä minun oli keskityttävä vain toipumiseen. Jossain vaiheessa alettiin epäillä skitsofreniaa, ja diagnoosin saamiseksi on oltava puoli vuotta sairaalahoidossa. Kävin läpi testejä, pään kuvauksia, verikokeita ja niin edelleen. Lopulta diagnoosi varmistui skitsofreniaksi. Olin epäuskoinen ja melko epätoivoinenkin, Tiirakari muistelee.
− Olin itse epäillyt sydänvikaa, aivokasvainta tai muuta elimellistä sairautta. Kun kuulin diagnoosin, ajattelin, että se oli nyt tässä tämä elämä. Kysyin isältäni, voiko hän rakastaa minua enää. Hän vastasi, että entistä enemmän, jos mahdollista.
Hoitoon pääsy ei heti helpottanut nuoren oloa. Tiirakari koki suurta ahdistusta, joka johti itsensä viiltelyyn ja suljetulle osastolle. Lapinlahdessa keskityttiin vain toipumiseen ja käytiin päivittäin keskusteluja omahoitajan tai lääkärin kanssa. Kuntoutusjaksolla Aurorassa oli enemmän toimintaa, kuten osallistumista ruuanlaittoon. Siellä Tiirakari koki turvallisuutta ja alkoi miettiä tulevaa.
Asumisyksikön hoitajan tuki auttoi
Lukio jäi kesken, koska opiskelu tuotti liian suuria paineita eivätkä opinnot tuntuneet tarpeeksi mielekkäiltä. Tiirakari halusi kuitenkin tekemistä ja saikin töitä kaupan kassalla. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta ahdistusoireet palasivat voimakkaina ja edessä oli sairaalajakso. Sama toistui parin kuukauden sykleissä.
− Vaikka olin itsetuhoinen, minut päästettiin sairaalasta nopeasti pois, koska näyttelin iloista. On kai vapautettava tilaa aina uusille potilaille, vaikka on lyhytnäköistä päästää ihminen pois esimerkiksi muutama päivä itsemurhayrityksen jälkeen, hän miettii.
Asiat alkoivat järjestyä toden teolla vasta, kun Tiirakari pääsi asumaan Niemikotisäätiön asumisyksikköön. Siellä hän sai valtavasti tukea valvojalta, joka sopivasti rohkaisi ja patisteli hoitamaan sovittuja asioita. Ystävällinen mutta tomera asenne oli sitä, mitä Tiirakari ja moni muu samanlaisessa tilanteessa oleva tarvitsivat. Asumisyksiköstä seuraava askel oli säätiön jälleenvuokrausasunto, jossa Tiirakari harjoitteli elämistä yksin.
Luottamuksesta elämän kantamiseen kertoo sekin, että Tiirakari lähti opiskelemaan ja sai merkonomin tutkinnon valmiiksi 2012. Hän suuntautui asiakaspalveluun ja haaveilee alan työstä. Toisaalta häntä kiinnostaa myös hoiva-ala, esimerkiksi työskentely vanhusten kuntoutuksen parissa. Tiirakari on myös osallistunut Mielenterveyden keskusliiton järjestämälle kurssille, jossa pohdittiin omia vahvuuksia, heikkouksia ja sitä, millaiset ovat omat työllistymismahdollisuudet. Kurssi auttoi osaltaan asettamaan realistisia tavoitteita tulevalle työelämään siirtymiselle.
Vapaaehtoistyö emmauksessa harjoittaa työelämään
Eräänlaisen turvasataman Tiirakari löysi myös Emmaus-toiminnasta, jossa hänen vanhempansakin ovat olleet mukana. Paikallisilla Emmaus-yhdistyksillä on kirpputoreja, joiden tuotolla rahoitetaan toimintaa omilla paikkakunnilla ja ulkomailla.
Tiirakari käy muutaman kerran viikossa Emmauksen Vallilan kirpputorilla vapaaehtoistyössä. Kassapalvelu, myytävien tavaroiden lajittelu, siivous ja Puolaan menevien lahjoituskuormien pakkaaminen kuuluvat hänen toimenkuvaansa. Työtä on parikymmentä tuntia viikossa. Työtovereista on tullut oma läheinen turvaverkkonsa.
Vapaaehtoistyö on eräänlaista työelämätaitojen harjoittelua. Säännöllisyys, vastuualueet ja työyhteisö tekevät siitä työelämän kaltaista, vaikka palkkaa ei saakaan. Emmaus-toiminta ja itsenäinen asuminen ovat vahvistaneet nuoren naisen luottamusta pärjäämiseensä. Sairaus, mielenkään, ei ole este normaalielämälle, vaikka tarvitsisi lääkkeitä ja tukea työelämään siirtymävaiheessa.
− En koe olevani kokopäiväisesti työkykyinen, mutta mielelläni tekisin osapäivätyötä. Saan kuntoutustukea eli olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Voin ansaita työllä maksimissaan 770 euroa kuukaudessa ilman, että se vaikuttaa kuntoutustukeen, hän selventää.
Tammikuussa 2016 Tiirakari aloittaa työkokeilun kaupan alalla, mutta ei vielä tarkemmin tiedä, missä. Kokeilun kesto on vielä myös auki. Parhaimmillaan työkokeilu voi johtaa palkkatyösuhteeseen.
Lääkitys tärkeä, mutta ei yksin riitä
Tiirakari kertoo voivansa nyt hyvin. Hän muutti juuri poikaystävänsä kanssa yhteen ja uusperheeseen kuuluu myös lapsia. Lääkkeitä hän ei aio enää jättää pois. Erään lääkärin sanat saivat hänet suhtautumaan psykoosilääkkeisiin uudella tavalla. Aiemmin hän ajatteli, että ne ovat jotain ylimääräistä kropassa.
− Lääkärin mukaan aivoistani puuttuu jotakin, minkä saan noista lääkkeistä. Se on lohdullinen ajatus. Niiden ansiosta voin selvästi paremmin.
Kymmenisen vuotta sitten Tiirakari piti elämäänsä toivottomana eikä nähnyt tulevaisuudessa mitään odotettavaa.
− Nyt olen täynnä elämänhalua! Tarvitaan tietysti muutakin kuin sopiva lääkitys. Oikeanlainen tuki, sekä ammattilaisten että läheisten, auttaa, Tiirakari toteaa hymyillen.
Tavoitteita pitää siis olla, on se sitten itsenäinen asuminen, opiskelu tai harjoittelupaikka. Kun saa rohkaisua niiden tavoittelemiseksi, se tuottaa myönteisiä ajatuksia ja saa voimaan paremmin, sekä parantaa toimintakykyä.